YLIHUOMENNA

Mies on nyt niin vanha, että hänen ikäänsä ei enää ja halveksuta. Hänelle ei enää naureta kuten hänelle tehtiin vuosikymmenien ajan. Nykyisin häntä enää säälitään tai joskus jopa kunnioitetaan. Tämä muutos johtui vain siitä, että mies olisi pian kulunut satavuotta. Miestä oli halveksuttu niin pitkään kuin hänen muistiaan riitti. Hän oli ollut pieni ja hintelä koko ikänsä, koulussa häntä oli kiusattu. Jatkuvaa kiusaamista hän oli paennut armeijaan. Vuonna -44 kaikki olivat kelvanneet. Kaikki kehuivat sitä sankarilliseksi ja isänmaalliseksi, todellisuudessa hän halusi vain uniformun, jonka hän kuvitteli riittävän suojaksi halveksunnalta ja kiusaamiselta tai jopa ritarin valkoiseksi haarniskaksi tyttöjen silmissä.
Kiusaaminen armeijassa oli kuitenkin vielä pahempaa kuin koulussa. Kiusaaminen päättyi vasta kun rekka saapui kuljettamaan heitä rajalle. Vihollisen lentopommi pysäytti kuitenkin rekan jo ennen rintamaa ja mies heräsi vuotta myöhemmin yksijalkaisena.
Vuodet sairaalassa olivat olleet raskaita, mutta kuitenkin kevyitä siviiliin paluuseen verrattuna. Hintelä rampa oli saanut juuri sellaisen naisen kuin odottaa sopii. Myrskyisän avioliiton tuloksena syntyi poika joka oli muuttanut Ruotsiin jo seitsemäntoista vuotiaana. Poika muisti isäänsä postikortilla lähes vuosittain.
Myrskyisä avioliitto oli päättynyt jo viisikymmenluvun puolivälissä kun mies oli yllättänyt vaimonsa sängystä toisen naisen kanssa. Vaimo ei ollut edes pyytänyt anteeksi. Vaimo oli vain nauranut hänelle, nauranut samalla tavalla kuin ne tytöt koulussa.
Kuusikymmentä luvulla hän oli jäänyt eläkkeelle. Eläkkeelle jäätyään hän oli yrittänyt osallistua veteraani toimintaan. Se oli loppunut kun hän oli ollut myymässä sotaveteraanien arpoja ja päihtynyt opiskelija ryhmä oli pahoinpidellyt hänet koska hän oli fasisti. Seitsemänkymmentäluvulla hän oli päätynyt vanhainkotiin, vanhainkodin nuorimmaksi asukkaaksi. Se oli ollut hyvää aikaa, kunnes aivohalvaus oli vienyt häneltä liikuntakyvyn ja vaikeuttanut hänen puhettaan. Sen jälkeen hän oli maannut sairaalanvuoteessa ja odottanut että hoitajat kävisivät kääntämässä häntä neljän tunnin välein. Sunnuntaisin hän pääsi joskus istumaan.
Yhdeksänkymmentä luvulla häntä ei enää nostettu, koska hoitajia oli vuosivuodelta vähemmän ja yhä harvempi hoitaja jaksoi hymyillä.
Joskus kun hän yritti puhua niin silloin hänelle naurettiin, naurettiin aivankuin ennenkin.
Nyt kaikki oli toisin tänään hän täyttäisi satavuotta. Hänen poikansa, ylilääkäri, apulais-kaupunginjohtaja, kaikki. Tänään kaikki tulisivat katsomaan häntä. Tänään olisi hänen päivänsä.
Hän hymyili, sillä hänellä oli suunnitelma. Tänään hän sanoisi suorat sanat. Hän oli yksin ollessaan harjoitellut sen sanomista jo puolen vuoden ajan.
Hoitajat olivat käyttäneet häntä aamulla suihkussa. Parta oli ajettu ja tukka kammattu. Nyt hoitajat tulivat ja auttoivat hänet tuoliin. Otteet olivat tänään kunnioittavan helliä. Hänelle oli puettu hänen omat vaatteensa. Hän näytti pitkästä aikaa ihmiseltä.
Hänet työnnetään keskelle isoa juhla salia. Hän on outojen hyvinpuettujen ihmisten ympäröimä. Kaikki nämä oudot ihmiset tulevat jonossa kättelemään häntä. He sanovat hänelle jotain, mutta kukaan ei katso häntä silmiin. Kaikki katsovat suoraan kohti paikallislehden kuvaajaan.
Lopulta toimittaja tulee hänen luokseen ja kysyy miltä tuntuu.
Hän täyttää raihnaiset keuhkonsa ilmalla ja huutaa "Haistakaa paska saatanan kusipäät." Hento, mutta tällä kertaa jotenkin miehekäs ääni kaikuu salissa ja kuolemanhiljaisuus täyttää koko salin. Hiljaisuutta kestää useita sekunteja ja vain päivänsankari hymyilee.
Hiljaisuuden katkaisee osastonhoitajan ääni, joka sanoo Pertin olevan leikkisä mies.
Kaikki nauravat.
Mies viedään vuoteeseen lepäämään ja juhlat jatkuvat. Kaupunginjohtaja kertoo hoitajille tulevista epävirallisista jatkoista.
Viikkoa myöhemmin mies saa keuhkokuumeen ja kuolee, mutta se ei naurata enää ketään.