maanantai 23. huhtikuuta 2007

KULJETTAJA

Kesä on kaunis. Kesä tuo aina minulle mieleen nuoruuden ja keski-Suomen. Ajan jolloin kaikki oli paremmin. Ajan jolloin kaikki oli selvää ja helppoa. Vaikka olenkin asunut täällä Helsingissä jo vuosia olen aina ollut täällä vieras. Kala kuivalla maalla. Kesälomat ovat ainut aika jolloin tunnen eläväni. Maalla kaikki on selkeää. Kesä tuo minulle mieleen nuoruuden ja ajan jolloin kaikki oli oikein. Olen monesti miettinyt kannattiko kaupunkiin muuttaminen. Aluksi muuton piti olla vain väliaikainen. Asuntovelka on kuitenkin juurruttanut minut tähän kaupunkiin. Oikeat juureni ovat poikki ja nyt olen kiinni tässä kaupungissa kuin kärpänen hämähäkin verkossa.

Eläkkeeseen on vielä monta vuotta. Onneksi. Minä pidän työstäni. Eihän bussinkuljettajan työssä ole samaa hohtoa kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin kuljettajat kantoivat työpukua ylpeydellä. Nykyisin kaikenmaailman räkänokat tekevät tätä työtä. Heistä näkee, että he tekevät tätä työtä vain rahan vuoksi. Heistä näkee, että he vihaavat työtään.
Parikymmentä vuotta sitten Helsinki oli ollut kaunis kaupunki. Silloin ihmiset olivat vielä sanoneet päivää kuljettajille. Nykyisin tämä kaupunki on sairas. Kuollut. Vai olenko minä muuttunut. Nykyisin huomaan, että ajattelen yhä useammin vanhoja hyviä aikoja.
Aikamerkki. Aika lähteä. Onneksi minulla on aamuvuoro. Minä saan aina aamuvuorot. Nuoret kuljettajat eivät halua nousta näin aikaisin. Eivät varsinkaan juhannuksena. Ymmärränhän minä sen, tulihan sitä itsekin otettua nuorena miehenä. Nykyisin sitä ei kuitenkaan kestä viinaa, ei paljoa ainakaan.
Vanhat työkaverit joiden kanssa aikoinaan tuli käytyä kupittamassa ovat nykyisin eläkkeellä taikka haudassa.
Kiihdytän autoa. Kaikki on nykyisin helppoa. Tämä ei ole bussi vaan lentokone. Kojetaulussa on satoja valoja. Kun painan kaasua niin mittarit heiluvat ja valot vilkkuvat. En ole vuosiin ymmärtänyt mitään mittareista. Minä vain
painan kaasua ja käännän rattia, kaikki muu tapahtuu automaattisesti.
Tämä on helppo vuoro, yleensä tässä kulkee alle viisi matkustajaa. Kuka hullu nyt heräisi tähän aikaan. Minä.
Pysäkillä istuu joku pitkätukka. En ymmärrä miksi nuorilla miehillä on nykyisin pitkä tukka. Omalla pojallani on jopa korvarengas.
Poika on nukahtanut pysäkille, pitäisiköhän ajaa ohi. Ei, minä olen vanhan ajan kuljettaja. Pysäytän bussin ja painan äänimerkkiä. Poika herää säpsähtäen tähän päivään ja hetkeen. Katseltuaan pari sekuntia ympärilleen hän hahmottaa tilanteen. Hän nousee seisomaan ja ryntää sisään.
- Kiitos ja huomenta. Sanoo poika seutulippua näyttäen.
- Huomenta, tullut juhlittua vai...?
- Ei töihin menossa, mutta uni yllätti odotellessa.
Poika marssii käytävän keskivaiheille ja istuutuu asentoon missä on helppo jatkaa nukkumista. Poika on menossa töihin. Mukavaa, että joku tekee töitä. Minun poikaani ei työnteko juurikaan kiinnosta. Poika haluaa olla taiteilija. Poika luulee olevansa kirjailija.
Olisi ollut mukavaa jos poika olisi istunut etupenkkiin ja aloittanut keskustelun. Ennen tässä työssä sai keskustella ihmisten kanssa. Seitsemänkymmentä luvulla demarivirkamiehet olivat keksineet liimata busseihin tarroja. "Kuljettajan kanssa keskustelu kielletty." Nykyisin ihmiset tuntuivat ajattelevan, että kuljettaja on vain osa konetta. Vain hullut ja vanhukset tulevat enää keskustelemaan. Vanhukset ovat nykyisin yksinäisiä. Muistan vielä ajan jolloin ikää kunnioitettiin. Silloin vanhukset saivat bussissa istumapaikan vaikka busseissa ei ollut heille erityisesti varattuja paikkoja.
Laitan radion päälle. Uutiset. Poika on nukahtanut, ihmiset eivät enää nykyisin osaa herätä. Kaikki johtuu televisiosta. Ennen televisiota ihmiset olivat olleet erilaisia. Kun katsoo televisio uutiset niin tuntia myöhemmin ei enää muista mistä niissä puhuttiin. Minä tiedän paljon vaikka olenkin vain kansakoulun käynyt bussikuski. Kun kuulee radio uutiset kymmenen kertaa päivässä niin
pysyy kyllä ajan tasalla. Maailma on nykyisin erilainen, radiouutiset ovat erilaisia kuin ennen. Ennen uutiset olivat selkeitä. Ennen uutiset olivat aina jotain mieltä. Nykyisin uutisissa yritetään aina ymmärtää kaikkia osapuolia. Maailma oli aikaisemmin selkeä.
Ennen ratkaisuksi riitti, että paskiaisia turpiin ja köyhille lisää rahaa.
Pyhäpäivinä on mukava ajaa, kaikki liikennevalot vilkkuvat keltaisella. Liikennettä ei juuri ole. Edessä ajava Toyota pysähtyy yllättäen keskelle risteystä.
Painan jarrua. Auto pysähtyy vain muutaman sentin päähän Toyotan perävaloista. Kyydissä oleva poika tipahtaa lattialle. Miksi helvetissä tuo auto jarrutti? Mitään syytä jarrutukseen ei ole näkyvissä. Oma jarrutukseni myöhästyi puolisen sekuntia. Kymmenen vuotta sitten reagoin paljon nopeammin. ABS-jarrut
pelastivat.
Toyotan ovi aukeaa. Kuljettaja työntää päänsä ulos. Kuljettaja lyyhistyy kasaan ja oksentaa raivoisasti.

Katsellessa pala nousee kurkkuun. Takanani poika nousee kiroillen ylös. Hän kömpii auton etu-osaan ja tulee kanssani todistamaan tätä kaunista näytelmää. "Jaha", sanoo poika ja menee
takaisin paikalleen istumaan.
Toyota lähtee jälleen liikkeelle. Juhannuksen taikaa. Matka jatkuu, radiosta kerrotaan ensimmäisistä hukkuneista. Minä oli osallistunut työpaikallani vetoon. Veikkaukseni
oli kymmenen hukkunutta. Ei taida riittää.
Uutiset loppuvat vuorossa on tauotonta musiikkia. Sinatra aloittaa laulamalla "My Way" ;n. Sinatra on suurin. Siinä miehessä on karismaa ja tyyliä mitä ei kenelläkään ole ollut hänen jälkeensä. Minäkin olin eukon kanssa katsomassa kun Sinatra oli Helsingissä. Sinatra oli jo vanha mies, mutta
"My way" lähti vielä tyylillä. Pojalla on joku video
jossa joku nuori hulttio jolla on mätänevät hampaat
raakkuu saman laulun. Poika soitti sen kerran minulle sanoen, että tässä on meidän sukupolvien välinen ero, pelkäänpä, että hän oli oikeassa.
" ...I did it My way..."
Yllättäen tunnen, että pala nousee kurkkuuni ja kyynel vierähtää poskelleni. En muista, että olisin itkenyt koskaan aikaisemmin. Tuntuu oikeastaan, aika hyvältä.
Katson taustapeiliin ja huomaan, että poika katsoo minua virnuillen. Helvetti, mikä minua oikein riivaa. Bussikuski itkee kuunnellessaan tätä. Katson eteeni ja näen edessäni tien.
My way, niinpä niin, minun tieni. Ei ihme, että tuota kersaa naurattaa.
Päätepysäkki.

Ei kommentteja: