Doctorin marina

Inspired by; http://ajansirpaleet.blogspot.com/2007/08/alcinoen-tarina.html
via; http://oxymoroni.blogspot.com/2007/08/kamin-tarina.html

"Niinhän me silloin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä laskimme internettiin rakentamassamme todellisuudessa leikkiä monista asioista, joita emme koskaan uskoneet oikeassa todellisuudessamme mahdollisiksi. Ja niin todellisuus päätti tehdä meistä keikauskakun heittämällä päälaelleen elinolosuhteemme. Jo parikymmentä vuotta ennen muutosta olivat profeetat ennustaneet ihmeitä tapahtuvaksi, kuka tiedettä auktoriteettinään pitäen, kuka jumalaansa uskoen, kuka silkkaa ilkikurisuuttaan kaaosta aiheuttaakseen. Kukaan ei vain silloin vielä tiennyt, mitä lopulta tapahtuisi, ja kuinka pian se tulisi maailmamme muuttamaan.Vaan tapahtuipa eräänä päivänä, niin kuin kaikki sadut tapahtuvat, että ihmiskunta sairastui. Selityksiä sairauden alkuperästä oli yhtä monia kuin niitä muutoksia ennustaneita profeettojakin, mutta ne olivat turhia ja merkityksettömiä ihmisten alkaessa kuolla. Oireilla ja kuolintavoilla ei ollut mitään yhtäläisyyttä. Yksi kaatui jaloiltaan kuin salaman halkaisema tammi, toinen sinnitteli kuumeisena sairasvuoteellaan kuin odottaen kaikkien läheistensä menevän edeltä, kolmas kärsi tuskallisista haavoista ja verenvuodosta, neljäs hiipui hymyillen... miljardis menetti järkensä ja hyppäsi alas parvekkeeltaan.Epäuskoinen ja hätääntynyt ihmiskunta ei ehtinyt, kuten ei niin usein aiemminkaan, ymmärtää luonnossa tapahtuvia muutoksia. Vasta kun muutama kohtalon kourallinen alkoi vähitellen uskoa jääneensä todistajiksi tästä kauheudesta, he huomasivat maailman muuttuneen heidän ympärillään: Enää eivät vanhat fysiikan lait itsestäänselvästi päteneet. Maailmassa tapahtui outoja asioita, joita he vasta paljon myöhemmin ensimmäisen lohikäärmeen nähtyään uskalsivat kutsua taikuudeksi. Aikaa ei enää voinut mitata tai ymmärtää sellaisena kuin he sen aiemmin olivat kokeneet. Ja mikä merkillisintä, ulkoisen maailman muutokset muuttivat heidän sisintäänkin. He eivät enää suuresta menettämisen tuskastaan ja surustaan huolimatta, tai kenties juuri niiden vuoksi, osanneet olla äärimmäisen ahneita ja itsekkäitä. Oli tullut hetki rakentaa uusi maailma siitä mikä oli jäänyt jäljelle"

Kolmekymmentä vuotta sen kaiken jälkeen kaikki näyttää edelleen samalta. Peltikatto pitäisi maalata, mutta sinkitys näyttäisi vielä kestävän. Talon katto on vanhaa navetankattopeltiä ja se ei ruostu koskaan. Talo näyttää samalta kun se on aina ollut, vaimon kuoltua en ole enää vaihtanut edes verhoja.

En maalaa kattoa koska kipu rinnassa pahenee heti jos kiipeän katolle.

Aidan takana on kaikki toisin, naapuristo on muutttunut viidakoksi. En tunnista juuri mitään kasveja jotka peittävät hylättyjä taloja. En tunnista hyönteisiä, enkä jyrsijöitä jotka kissa minulle tuo. Aidassa on pieniä reikiä josta outous yrittää tulla tontilleni. Niitän reunaalueet joka päivä ja kitken kasvimaan. Jopa typerät yksisarviset kiertävät tontin, olen laittanut sarven joka tontin kulmaan varoitukseksi.

Multa on muuttunut paremmaksi, saan jopa neljä satoa perunoita vuodessa. Varastot loppuivat jo vuosia sitten. Olen kuitenkin omavarainen.

Kiipeän torniin ja tähystelen kuten aina, turhaan kuten viimeaikoina yleensäkin.

Kun se tapahtui täälläkin tapahtui kaikkea outoa, ei niin hirveää kuin lehdissä kerrottiin, mutta pelottavaa kuitenkin. Outouden jälkeen oli tavallista kurjuutta, kerjäläisiä aidan takana, murhamiehiä, varkaita... He oppivat nopeasti, että tämä on minun maatani. Ensin ne halusivat ruokaa, sitten sähköä, sitten kotini,sitten vaimoni... En antanut, kaikki eivät uskoneet puhetta, mutta onneksi olin valmistautunut.

Itsehän maailman pilasivat. Itse tiesin, että vanhantestamentin Jumala, ei se kiva ja auttava vaan se joka kehoitti meitä käyttäytymään tai... Niin nähtiinhän tuo...

ja emmehän me osannneet käyttäytyä. Mitä muuta Jumala saatoi tehdä.

Eräänä päivänä kaikki oli toisin. Ihmiset aidan takana olivat ystävällisiä. Vakuuttivat, että muutos oli tapahtunut. Väittivät, että olin väärässä.

En uskonut.

Rapinaa, hiljaista rapinaa. Yleensä kun ihmiset kulkevat metsässä kuulostaa kuin puita kaadettaisiin, mutta tämä tulija on tasapainossa, pensaat ja puut väistivät häntä.

Poistan varmistimen aseesta. Vasen käsi on kuin tulessa.

"Hei isä"

Laitan varmistimen.

"Millaista siellä oli ?"
"Ei ihan sellaista kuin varoitit. Anteeksi että lähdin ilman lupaa."
"Kai sitä on nuorena mentävä. Olet yhtä kaunis kuin äitisi oli."

Punastus näkyy rusketuksen läpi.

"Tulin sanomaan kiitos kaikesta...ja tuomaan kukkia äidin haudalle."

Istumme aikamme haudan vieresssä. Ei ole paljoa puhuttavaa.

"Isä sinusta tulee vaari"

Sydäntä puristaa, käsi puutuu, kyyneleet valuvat. Syleilemme.

Hänen täytyy mennä, häntä odotetaan, hänellä on kiire. Hän on toisesta maailmasta.

Jäähyväiset.

"Voisitteko tulla ensi viikolla käymään, taidan tarvita apua katon maalauksessa"

Hämmästynyttä hymyä, ja kaino kysymys...
"Ethän sitten ammu häntä?"

"En, voit muuten jättää portin auki mennessäsi..."

Hän katoaa metsää ilman ääntä.

Kissa käy kurkkaamassa avonaisesta portista, mutta palaa nopeasti turvaan luokseni.
Elämä jatkuu.